Suomenkielisen keskiluokan viinikulttuuri on vain muutaman sukupolven syvyinen. Millaista se on ollut, ja minne se on menossa?

– Karmeaa! puuskahtaa Matti Brotherus. Hän kuvailee nuoruutensa viinikokemuksia, tässä tapauksessa makeaa Bordeaux blancia eli porvoon lankkua. 60-luvun alussa kyseistä viiniä oli tarjolla mm. Rikhardinkadun ja Korkeavuorenkadun kulman legendaarisessa Pik-Nikissä, jonka jukeboksissa oli jopa muutama jazz-kappale. – Siellä kävi sekä Hesarin että Ateneumin väkeä, plus satamajätkät, jotka kävivät hakemassa päivän liksan Kasarmitorin laidan konttorista, muistelee Brotherus.

Satamaväki särpi pääasiassa sorbusta ja vinettoa tai teräviä, Brotheruksen joukko suosi valkoviinejä, jos vatsa vain kesti. – Oli se tietysti rahakysymyskin, hän myöntää. – Tavoitteena oli päästä pieruun, mitä halvemmalla sen parempi.

Edullisten viinien laatu vaihteli 60-luvulla tuntuvasti, ja kun myyntiin saapui hyvä erä, huhu levisi kaupungissa kulovalkean tavoin. – Sain kerran Kosmoksessa vinkin, että Alkoon oli tullut erä hyvää Vin Rouge d’Algerie’ta, muistelee Brotherus. – Juoksin saman tien Bulevardin KOPiin ja otin 500 markan vekselin. Ostin Bensowin Alkosta [Erottajalla] valtavan erän 3 markkaa pullolta, ja painuin suorinta tietä taksilla kotiin testaamaan sitä. Totesin sen hyväksi, ja juotuani pullollisen menin takaisin Kosmokseen kiittämään vinkistä.

Brotherus pysähtyy pudistelemaan päätään.

– Se oli elämäni virhe, hän huokaa. – Kaksi päivää myöhemmin minulla ei ollut pulloakaan jäljellä.

– Viini oli selkeästi dokausjuoma, tuumii Brotherus. – Meni reilusti 70-luvun puolelle ennen kuin alettiin pitää punkkuiltoja, joissa maisteltiin viinejä ja juustoja.

Dokausjuomista voi hyvällä syyllä pitää yhtenä suomalaisen viinikulttuurin ominaispiirteenä, erotukseksi vanhempien viinimaiden tyylistä, jossa viini nähdään osana ruokaa ja dokaaminen hoidetaan muodikkaammilla juomilla kuten viski tai gin.

60-luvulla viini oli selkeästi dokausjuoma.

– Matti Brotherus

Seitsemänkymmentäluvulta eteen päin asteittain paremmin jakseleva keskiluokka havaitsi, että viinistä löytyi muitakin hyveitä kuin pieruun pääseminen: sillä oli valta avittaa sosiaalisen arvonnousun ihmettä. Viininjuoja oli selvästi viinanjuojaa sivistyneempi ja kansainvälisempi ja ymmärsi jotain olennaista hyvästä elämästä.

– Minun kohdallani kyse ainakin oli puhtaasta elitismistä, täräyttää Juha Berglund.

Berglund soveltuu vähän huonosti keskiluokan mannekiiniksi, mutta hänen pitkä ja syvä uransa suomalaisen viinikulttuurin veturina alkoi samalla tavoin nollasta kuin suurimman osan aikalaisista.

– 35 vuotta sitten viiniin suhtauduttiin pelonsekaisella kunnioituksella, Berglund muistelee.

Vielä 1980-luvulla, ennen itsepalvelumyymälöiden yleistymistä pelkkä Alkossa asioiminen saattoi olla kafkamaisen traumatisoiva kokemus. Eräässä kirjoituksessaan Berglund muistelee miten hankalaa oli uskottavasti tilata palveluhenkilöltä yksi ‘vään pläänk dö turään’ eli Vin blanc de Touraine. Helpompi olisi ollut tilata kossua tai ruskaa, mutta Berglund puri hammasta. Kostoksi hän otti viinisnobismin siinä määrin tosissaan, että opiskeli aiheesta kaiken mitä vain löytyi, omien kaupallisten opintojensa ohella.

– Hugh Johnson, Jancis Robinson… Berglund luettelee kirjoittajia, joiden teokset ovat edelleen viinikirjallisuuden kulmakiviä. Syvemmät syyt etsiytyä edemmäs viinin maailmaan lienevät samat tänä päivänä kuin Berglundin  nuoruudessa. – Viini luo uteliaisuutta, herättää ruokahalun, se saa kielen kannat aukeamaan ja toimii sosiaalisena katalysaattorina, hän tuumii.

Mutta Berglund ei jäänyt kirjojensa pölyihin makaamaan. 90-luvun alussa hän oli jo pistämässä lukemaansa käytäntöön Bordeaux’sta hankkimallaan viinitilalla Château Carsinilla.

Muu Suomi laahusti aika hitaasti perässä: kahdeksankymmentäluvulla tuskin kukaan kehä kolmosen ulkopuolella olisi uskonut että hauskaa voi pitää muutoin kuin oluen tai terävien tahdissa.

Yhdeksänkymmentäluvulla viinikulttuurin veturiksi ilmaantui citykulttuuri. Senaikaiset nuoret aikuiset tarttuivat ahnaasti uusiin, urbaanimpiin ja eurooppalaisempiin käyttäytymisen ja kuluttamisen muotoihin – vaihtoehdoksi kotimaisen maalaisväestön ja työväen sitkeän ankeuttavalle perimälle. Viini ilmiönä murtautui kulttuurin valtavirtaan voimakkaiden medioiden kuten City-lehden ja iltapäivälehdistön kautta.

Viinien lipittely oli tavallaan entistä elitistisempää, mutta nyt myös yhä useammalle.

City-lehti synnytti noihin aikoihin mm. Suomen ensimmäisen nykyisen tapaisen viinikriitikon kun kulttuuridynamo Eeropekka Rislakki pyysi rock-toimittajana kunnostautunutta Mikko Montosta ruoka- ja viiniarvostelijaksi.

– Oli kokonaan uutta että ravintoloita ja viinejä ylipäänsä arvosteltiin julkisesti. Minua ennen oli oikeastaan vain Uuden Suomen Joffe Borgström, muistelee Montonen.

Cityssä viinejä arvioitiin aluksi joukolla, mutta Montonen havaitsi nopeasti, että oli syntynyt kukkula, jolla ei ollut kuningasta. Hän istahti kernaasti tyhjälle valtaistuimelle, eikä toki kiellä asemansa elitististä luonnetta. – Kuvailisin sitä valistuneeksi itsevaltiudeksi, Montonen sanoo, ehkä vain osaksi ironisoiden. Viinikirjoittamisen alalla Montosesta tuli samanlainen nollasta sataan -ilmiö kuin Berglundista viinintuottajana. Hän kirjoitti mm. ensimmäisen isomman arviointikoosteen Alkossa saatavilla olevista viineistä, nimeltään ‘100 viiniä’ – samaa perinnettä jatkavat Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo Viinistä viiniin -kirjoillaan, jossa esitellään jo yli 1500 Alkon viiniä.

Mutta tekikö kaikki tämä viinikulttuurista demokraattisempaa?

– Jos ei demokraattisempaa niin ainakin kasuaalisempaa, muotoilee Montonen.

Montosen 30 vuoden perspektiivi kattaa suomalaisen viinikulttuurin eräänlaisen murrosiän, sen vauhdikkaan ja hieman kontrolloimattoman kasvun astetta aikuisempaan vaiheeseen. Yksi lapsellinen piirre Montosta vielä kismittää, ja se on Alko.

Alkon monopolin säilyminen on pienoinen pettymys.

– Mikko Montonen

On tietysti myös pienoinen paradoksi, että luultavasti eniten viinikulttuuria on viimeisen muutaman kymmenen vuoden aikana demokratisoinut juuri Alko. Itse asiassa yhtiö on markkinoinnissaan suosinut viinejä väkevien kustannuksella jo yli puoli vuosisataa.

– Erityisen demokratisoivaa on ollut värikoodiin perustuva viinien makutyypitys, arvioi Taina Vilkuna, Alkon tuoteviestintäpäällikkö.

Runsaat neljä vuotta käytössä ollut luokitus vaati usean vuoden työn, ja se on tiettävästi ainoa vastaava makutyypitys, joka perustuu aistinvaraisen arvioinnin lisäksi kemiallisiin raja-arvoihin. Iso satsaus, siis, jonka pääasiallisen hyödyn pitäisi koitua viinistä nauttivalle muttei sitä syvällisesti harrastavalle kansanosalle. Määritelmä kattaa valtaosan, varmasti 90 prosenttia tai enemmän, Alkon viiniä ostavista asiakkaista.

– Makutyypin ja värikoodin avulla tyypillisin asiakkaamme, sanotaan vaikkapa kiireinen ruokaviinin etsijä, löytää helposti lempityylinsä, Vilkuna perustelee. – Lisäksi systeemi madaltaa kynnystä kokeilla uutta, laajentaa kokemustaan ja siirtyä pikku hiljaa kohti parempia viinejä.

Ja ihmiset näyttävät pitävän systeemistä.

Monopoli on viime aikoina ollut suosittu maalitaulu kun äänekäs joukko holhouskulttuuriin turhautuneita kansalaisia on vaatinut alkoholilainsäädännön vapauttamista. Mutta yli 70 prosenttia suomalaisista ilmoittaa yhä kysyttäessä olevansa sitä mieltä, että Alkon monopoli on paras tapa hoitaa alkoholin myynti Suomessa. Alkoa palkitaan myös säännöllisesti parhaasta vähittäiskaupan asiakaskokemuksesta, ja yhtiö on valittu muutamaan otteeseen myös Suomen parhaaksi työnantajaksi.

Eli suomalainen viinikulttuuri on tuskin kasvamassa eroon Alkon karhunhalauksesta aivan lähiaikoina.

– Uskon että ihmisten harrastuneisuus jatkaa syvenemistä, arvioi Vilkuna, – ja sama prosessi leviää pikku hiljaa kehä kolmosen sisäpuolelta syvemmälle Suomeen.

Tänä päivänä viiniä pidetään kuitenkin itsestäänselvänä osana kansallista kulttuuriamme – on koko tukku suomalaisia viinintekijöitä, maailmalla menestyviä sommelierejä, on Euroopan eturivin arvoviiniasiantuntijoita ja netti on pullollaan tällaisia viiniblogeja.

Miltä suomalainen viinikulttuuri näyttää juuri nyt?

Berglundin mukaan viinikulttuuri on muuttunut positiivisella tavalla arkisemmaksi. – Viini on osa eurooppalaista kulttuuria ja sivistystä, hän muistuttaa. – Nyt kun olemme parikymmentä vuotta olleet osa Eurooppaa, on vain luontevaa että viinistä tulee osa meidänkin ruokakulttuuriamme.

Maailmassa on tapahtunut viinin vallankumous,
eikä Suomi ole siitä irrallaan.

– Juha Berglund

Viinikulttuurimme kaksi peruspilaria, dokausjuominen ja elitismi näyttävät silti edelleen voivan hyvin, tosin avoimessa ja kehittyvässä tilassa. Dokaamisen rinnalle on ilmestynyt rauhallisempaa tissuttelua, ja elitismi on levinnyt niin laajaksi, ettei sillä aina enää erotu – ja viinikulttuurista on nautittu vasta kaksi sukupolvea. Ehkä seuraavat pari näyttävät mihin suuntaan viisarit asettuvat.

 

Jälkikirjoitus

Kaiken edelläsanotun taustaa vasten lienee ymmärrettävää, että kun eräänä kevättalven päivänä tarvon Hyvinkään lumisessa keskustassa etsimässä paikallisen viinikerhon kokousta, mielessäni orastaa sinnikäs toivon kajastus suomalaisen viinikulttuurin puolesta.

Ujo toivo kokee tosin tilapäisen kolauksen kun astun ensin väärästä ovesta ja törmään ravintolan portaissa ihmisiin, jotka ovat pahan kerran pierussa, vaikka kello on hädin tuskin ohi lounasajan. On tosin lauantai.

Kun löydän viinikerhon, tunnelma on sen sijaan harras ja hillitty. Kokousta vetää kokenut viiniammattilainen Jari Koiksniemi, ja Samuli Pasanen valmistautuu esittelemään Three Barrel -projektinsa tuotteita. Ei siis mitään ensikertalaisia.

Utelen muutamilta osallistujilta mitä kautta he ovat paikalle ajautuneet. Vastauksista välittyy aito kiinnostus ja nöyrä harrastus. Täällä ei elvistellä. Koiksniemi on täydellinen isäntä, ja Pasanen vetää stand-uppiaan mukaansatempaavan rennosti. Laseissa on näytteitä mm. tasokkaasta pinot noirista ja muodikkaasta oranssista viinistä. Tämä on sitä viinikulttuurin ruohonjuuritason orgaanista elinvoimaa, jota Berglund suitsutti. Tämä on sitä viiniharrastuneisuuden vankkaa kasvua, jota Vilkuna kiitteli.

Eikö olekin?

Kysymykseni on paitsi äänetön myös retorinen, mutta kun Koiksniemi tiedustelee kohteliaasti eräältä pariskunnalta miten he ovat tähän asti maistelutilaisuudessa viihtyneet, tajuan saavani jonkinlaisen vastauksen.

– Hyvin hyvin, kiittelee mies. – Kaikki on menny alas mikä on annettu, hän virkkoo ja mittailee naisseuralaistaan muikeasti. – Eikä mitään tullu ylös.