Ranskassa aperitiivi, ystävien kesken apéro, on enemmän kuin alkujuoma, se on ennen kaikkea loistava syy kokoontua ystävien kesken hyvissä ajoin ennen illallista särpimään kiinnostavaa pientä syötävää ja juotavaa ja harrastamaan ranskalaisten ylivoimaisesti eniten rakastamaa kontaktilajia: diskuteeraamista.
Kun tarkoitus on vain luoda tilaisuus tavata ja rupatella, voi aperitiivitarjoilu yksinkertaisimmillaan olla vaikka vain pähkinöitä, oliiveja ja juustoa ja niihin istuvaa viiniä. Mutta tosiasiassa jokaisella itseään kunnioittavalla kotikokilla on hihassaan kokoelma reseptejä erilaisiksi pieniksi herkuiksi, joilla hurmata vieraansa. Tyypillisiä aperitiivipöydän antimia ovat oliivitahna tapenade, cocktail-kokoiset croque-monsieur-kerrosvoileivät, rillette ankasta tai possusta, ja erilaiset suolaiset leivonnaiset kuten pienet kinkkutäytteiset croissantit tai juustotäytteiset gougères-pallukat. Jos tuntee olonsa äveriääksi, käy kaviaarikin mainiosti. Erityisesti Ranskassa, missä viini on muutenkin luontainen osa ruokaa, aperitiivia kannattaa ehkä ajatella väliateriana pikemminkin kuin juomainstituutiona.
Aperitiivi on siis mutkaton ja matalan kynnyksen tapa kutsua tuttuja ja tutun tuttuja kylään ilman sen suurempia paineita isolle ja mutkikkaalle kokkailuoperaatiolle. Kateelliset ulkomaalaiset usein vinoilevat aperitiivin olevan yhtä olennainen osa ranskalaisuutta kuin mielenosoitukset ja aviollinen uskottomuus. Ja jotakin olennaisen ranskalaista aperitiivin ytimessä tuntuu olevankin.
– Vapaus, veljeys ja tasa-arvo, täräyttää Anne Papart, joka on tehnyt vuosikymmenten uran ranskanopettajana Helsingin yliopistolla. – Aperitiivi edustaa vapautta rajoituksista ja kiireestä, ja tasa-arvoinen veljeily on rento tapa kunnioittaa vieraitaan, hän summaa. Papartin kotiseudulla Etelä-Ranskassa aperitiivia nautitaan perinteisesti naapureiden kesken, ja usein ennen lounastakin, joka helposti venähtää parituntiseksi. – Aperitiiville voi luontevasti kutsua ihmisiä, joita ei kutsuisi illalliselle, epämuodollisesti, à la bonne franquette, Papart sanoo. Epämuodollisesta ilmapiiristä huolimatta ranskalaiset eivät toki luovu ylpeydestään, aperitiivi tarjoaakin mahtavan tilaisuuden treenata keskustelutaitojaan ja sulavaa tyyliään.
Aperitiivi saattaa syntyä spontaanisti niin että pistäydytään vain hetken mielijohteesta tutkimaan naapurin löytämää viinikuriositeettia. Koska juominen ilman syötävää on jumalan pilkkaa, kaivetaan kaapista juoman seuraksi mitä naposteltavaa nyt sattuu käsillä olemaan. Kutsutaan muutamia ihmisiä lisää ja korkataan pari muutakin pulloa, jutellessa aika rientää niin että seuraavaksi pöytään ilmestyykin kokonainen kunnon ateria, jota istutaan jo hartaammin nauttimaan ja kehuskelemaan, eikä aikaakaan kun osa ihmisistä valmistautuu jo lähtemään lähimpään diskoon jatkoille.
Aperitiivi voi myös tarkoituksella korvata illallisen tykkänään, jolloin se kulkee nimellä apéro dînatoire. Kaikkia aperitiivin versioita ja muotoja yhdistää yksi olennainen osa ranskalaisten käsitystä terveestä sosiaalisesta kanssakäymisestä: puhuminen. Keskustelu ei hetkeksikään taukoa ja pomppii vapautuneesti aiheesta toiseen. Lempiaiheita ovat tyypillisesti ne, jotka useimmin mainitaan ruokapöydässä kielletyiksi eli uskonto, politiikka ja raha. Yksi aihe on luonnollisesti ylitse muiden: ruoka.
On koko joukko juomia, joiden ajatellaan olevan omiaan aperitiivia varten, perinteisimpänä ehkä pastis, jolla tarkoitetaan reilusti (klassisesti viiden suhde yhteen) vedellä laimennettua anisviinaa. Toinen klassikko on Kir, mustaherukkaliköörillä maustettu kuohuviini. Kir muuttuu kuninkaalliseksi kun kuohuviinin korvaa sampanjalla, ja sampanja sellaisenaan on tietenkin itseoikeutettu aperitiiviklassikko. Maustetut viinit kuten Dubonnet, Lillet ja monet vermutit ovat niinikään varma tapa rentouttaa seurue ja voidella työpäivän kangistuttamat kielenkannat.
