Beaujolais Nouveaun sinnikäs suosio peittää taakseen yhden koko Ranskan kiinnostavimmista terroireista.
Tämän artikkelin pääkuvassa näkyy selkeät jäljet gamay-köynnöksen juurista, jotka ovat vastustamattomasti pureutuneet syvälle Pohjois-Beaujolais’n maaperää hallitsevaan graniittiin.
– Samat hapot, joden avulla juuret pystyvät sulattamaan käyttöönsä maaperän mineraaleja, avaavat niille tietä graniitin halkeamissa, valaisee Frédéric Weber, Villa Ponciagon alsacelaissyntyinen kellarimestari.
Gamayta ja Pohjois-Beaujolais’n graniittivoittoista terroiria pidetään samanlaisena taivaallisena rakkausavioliittona kuin vaikkapa pinot noir ja Côte de Nuits, chardonnay ja Chablis, syrah ja Hermitage tai sauvignon ja Sancerre. Ponciago sijaitsee Fleuriessä, joka on yksi kymmenestä muita paremmaksi yksilöidystä kasvualueesta eli cru’stä. Näissä Pohjois-Beaujolais’n kylissä useimmat tuottajat työskentelevät pusertaakseen esille jotain ainutlaatuista terroiristaan, ja monet ovat onnistuneetkin rakentamaan kiinnostavan ja kunnianhimoisen profiilin, ajankohtaisena esimerkkinä luonnonviineillään huomiota herättänyt Lapalu.
– 1800-luvulla täällä tehtiin yleisesti viiniä aivan samalla lailla kuin Côte d’Orilla, Weber muistuttaa. Samalla tavoin kuin ylempänä Burgundissa, oli parhaat kasvupaikat löydetty jo keskiajalla uutterien dominikaanimunkkien ansiosta.
Mutta kaiken kaikkiaan Beaujolais on aina ollut enemmän volyymialue. Gamay on hapokas ja runsaan hedelmäinen rypäle, joka paksusta nahastaan huolimatta tuottaa varsin pehmeät tanniinit ja kantaa mielellään isoja satoja. Suurin osa beaujolais’ta on kirpeän karpaloista, kevyttä, edullista ja helposti juotavaa viiniä, joka istuu bistron kuin bistron litrakannuun. Beaujolais’ssa Nouveaun eli primeur-viinin konsepti ei ole uusi: sadonkorjuun jälkeen viiniä on aina tuotu markkinoille jonkin verran jo samana vuonna, mutta 1980-luvulla ison tukkuostaja Georges Duboeufin loistava markkinointi-idea räjäytti pankin. Hänen keksimästään Beaujolais Nouveausta tuli suoranainen villitys Yhdysvalloissa, ja instituutio juurtui nopeasti kotimantereelleenkin. Vuotuinen lanseeraus on oivaltavasti tähdätty ajankohtaan, jossa suurin osa Pohjois-Eurooppaa etsii tekosyytä piristää pimenevää vuodenaikaa pienillä pirskeillä.
90-luvun alkuun mennessä jo puolet koko Beaujolais’n mittavasta tuotannosta oli Nouveauta. Hiilihappokäyminen yleistyi, hedelmäisiä aromeja alettiin kärjistää kuumentamalla viinimäski jopa 70 asteeseen, erään teollisen hiivan avulla tuotettiin banaaninen aromi, joka nykyään mielletään olennaiseksi osaksi tätä tyyliä. Mutta samaa tahtia kuin määrät kasvoivat, laatu sukelsi.
Lopulta ranskalaisetkin viinikriitikot kutsuivat Beaujolais Nouveauta avoimesti ’paskaviiniksi’, ja väistämätön antikliimaksi jätti kirvelevät arvet koko alueen maineeseen.
Ehkä eniten imagokriisistä kärsivät kuitenkin Weberin kaltaiset tuottajat: Beaujolais’sta on tullut leimallisesti volyymibrandi, jota on vaikea liittää Ponciagon kaltaisiin käsin tehtyihin terroir-viineihin. Niinpä Cru-viinien etiketeissä ei yleensä näy sanaa beaujolais, vaan niissä lukee Saint-Amour, Juliénas, Chénas, Moulin-à-Vent, Fleurie, Chiroubles, Morgon, Régnié tai Brouilly. Jottei totuus unohtuisi näitä jälkimmäisiä toivoisi näkevänsä enemmän Alkonkin hyllyillä.